Yhteystiedot

Magistra
Nummenpuistokatu 5
20540 Turku
Finland

Uusimmat kuvat

Näyttämöteosten kritiikkejä:

Merimiehen morsian laulaa kaipuusta 

Musiikkiesitys Merimiehen morsian kuvaa koskettavasti mantereella odottavan puolison tunteita. Anneliina Koskinen laulaa lohduttomasta ikävästä mutta verhoilee kaipuun romantiikalla ja huumorilla. Koskinen on ihan oikeasti merimiehen morsian, ja esityksen henkilökohtaisuus tuntuukin katsomossa asti.

Reilun tunnin aikana Turun kaupunginteatterin Pikkolossa kuultiin useita solistin ja säestäjä Ismo Laakson uusia sävellyksiä, jotka kantoivat vaivatta. Jälkimmäisen teos Jegu – Eräs tarina oli yksi kiinnostavimmista. Kappale otti kaiken irti Koskisen äänenkäyttökyvystä ja luontaisesta tekstilähtöisyydestä. Upean laulun haluaisi kuulla heti uudestaan!

Koskisen eräänä yksinäisenä yönä säveltämä Uni karkaa loi pieneen tilaan riipaisevan tunnelman. Laakso komppasi pianollaan vähäeleisesti solistin vakuuttavaa ilmaisua. Uskottavuus on olennaista, kun laulut kertovat elämästä.

Myös sovitukset ennestään tutuista kappaleista haastoivat kuuntelemaan uusin korvin. Yksinkertainen versio PMMP:n kappaleesta Oo siellä jossain mun aiheutti kylmän väreen jos toisenkin, kun taas Matti LaineenTurkuun! hehkui paikallisromantiikkaa. Anneliina Koskinen on huikea tarinankertoja.

Vaihtuvia tunnelmia

Koskisen kertomat kokemukset merimiehen morsiamena rytmittivät iltaa luontevasti – punaisena lankana hän käytti lukemaansa väitöskirjaa. Alustukset auttoivat syventymään laulujen sanomaan.

Monen kappaleen loputtua aika tuntui pysähtyvän, mutta konsertissa ei jääty surkuttelemaan: tunnelma vaihtui lennossa uusin sävelin. Esimerkiksi kontrasti laulajan säveltämien Dollyn ja Kaptens karaoken välillä oli melkeinpä sokeeraava. Esityksen keskivaiheilla vietetty yhteislaulutuokio oli puolestaan tarpeeton.

Ilmapiiri Pikkolossa oli lämminhenkinen, ja meriteemaa korostettiin taustalle heijastetuilla valokuvilla. Kynttilät, lokkien laulu ja kalastajien verkot olivat osa kokonaisuutta. Pienimuotoinen esitys kasvoi suureksi kokemukseksi.

Merimiehen morsian Turun kaupunginteatterin Pikkolossa 8.3.2013 (ensi-ilta). Anneliina Koskinen, laulu sekä Ismo Laakso, piano ja koskettimet.

MATTIAS MATTILA / TS

___________________________________________________________________________________________

Tanssi. Tummat sävyt, ruosteista rautaa ja kuusi säkkiä roikkumassa katosta kuin hirtettyinä. Aurinkobaletin syksyn ensi-ilta H8-renessanssiprinssi on syystäkin synkkä.

Tanssiteatterillinen teos kertoo mainiossa Manillan tilassa yhdestä renessanssiajan kuuluisimmista hallitsijoista,

Henrik VIII:sta, ja hänen tekosistaan. Mies nousi valtaan alle kaksikymppisenä ja käytti valtikkaansa sekä Englannin hallitsemiseen että perillisen hankintaan.

Ensin mainittu onnistui paremmin kuin jälkimmäinen. Kuusi vaimoa yritti, kaksi heistä kohtasi mestauksen, kun hallitsija ei joko pitänyt naamasta tai perheeseen syntyneestä tytöstä. Yksi poika tuli, mutta ei tuonut kuninkaalle onnea. Henrik VIII kun tuntui olevan nykytietämyksellä hyvin sairas, ruumiiltaan ja mieleltään.

Koreografi Urmas Poolametsin ratkaisu jakaa päähenkilö useammalle esiintyjälle toimi hyvin. Miehet ovat vahvoja, mutta suuren onnistumisen kunnia kuuluu esityksen vahvoille vaimoille.

Poolametsin täytyy olla onnellinen mies, sillä hänellä on käytettävissään iso ryhmä hyviä taiteilijoita, jotka ovat valmiina rikkomaan oman genrensä rajoja. Erityisen vaikuttavia ovat laulava tanssija Päivi Mäki (Anne Boleyn) ja upea, erinomaisesti liikkuva laulajatar Anneliina Koskela (Katariina Aragonialainen).

Väkevääkin vahvempi Elina Raiskinmäki (Katariina Howard) kuuluu tämän hetken suomalaisten nykytanssijoiden ehdottomaan kärkeen. Hänen soolonsa oli tiiviin intensiivinen ja fyysisillä rajoilla liikkunut raju ja viettelevä purskaus.

Vaikean ja vaiherikkaan aiheen Poolamets on työstänyt varsin onnistuneen ymmärrettäväksi. Teoksen kronologinen eteneminen on ainoa oikea ratkaisu. Näin jokainen kuudesta Henrikin naisesta saa oman tilansa ja aikansa. Lopusta tosin tiivistäisin teosta, sillä vahvojen vaimojen vimmaisen tykityksen jälkeen homma on väljähtyä. Onneksi viimeinen porukkaryömiminen jää lyhyeksi.

MIKA SAARELAINEN / HS

____________________________________________________________________________________________

Aurinkobaletin H8 – renessanssiprinssi on suurprojekti, joka vyöryttää päälle hurjan latauksen energiaa ja eri aisteja lävistäviä virtauksia. Esityksen aikana koko Manilla-teatterin tila tuntuu muuttuvan isoksi ruumiilliseksi värinäksi, joka syntyy teoksen eri elementtien yhdistelmästä.

Koreografi Urmas Poolametsin taiteilijanlaatuun ei kuulu siisteys ja pikkusievyys muuten kuin kenties ironisessa tai parodisessa merkityksessä. Uutuusteoksessaankaan Poolamets ei ole edes lähtenyt tavoittelemaan renessanssiajalle historiallisesti uskollista liikkeellistä ja visuaalista kuvitusta.

Sen sijaan Poolamets on pikemmin tarttunut Henrik VIII:n hurjan henkilöhistorian mahdollistamiin tunnemyrskyihin ja lähtenyt kehittelemään niistä ruumiillista visiota. Tuloksena on vimmaa niin liikkeessä, kuvissa kuin kokonaisuudessa. Ja erityisesti äänessä.

Vaimojen
kautta

H8 ei siis hissuttele historiassa vaan sekoittaa rämäpäisesti aikakausia. Niinpä Henrik VIII (Pekka Hiltunen ) saattaa tanssia nykyhetken katutanssia sähkövirtauksen lävistämänä, toisessa hetkessä toki mukaillaan hovien piiritansseja.

Esitys ei tee niinkään henkilökuvaa Henrikistä saati tämän vaimoista, vaan korostaa niitä rankkoja intohimoisia tunteita, joita heidän suhteistaan syntyy. Vaimot nousevatkin keskeisiksi.

Esityksessä toistetaan hienosti kuvaa, jossa vaimoilta riisutaan hameet ja heidät paljastetaan alusvaatteisilleen. Marjo Haapasalon puvustus voimistaa kuvan tehoa.

Koreografisesti vaikuttavimpia ovat kohtaukset, joissa kaikki tanssijat ovat mukana. Katkotut sarjat, toistuvat liikkeet tehoavat.

Turun konservatoriosta mukana olevat harjoittelijat Ursula Puntari ja Malwiina Heikkilä sekä vierailija Mariikka Kakko sopivat hyvin Aurinkobaletin omaan vahvaan tanssijakaartiin.

Päivi Mäki tekee teloitetusta Anne Boleynista herkän kuvan, Elina Raiskinmäki puolestaan Henrikille uskottomasta Katariina Howardista hurjan naisen.

Mikko Kaikkosen ja Hiltusen Henrik-hahmot tuovat esiin miehen erilaisia puolia ja ikiä. Henrikin raakuus ja samanaikainen herkkyys ovat aistittavissa.

Musiikin
voima

Ismo Laakson läpisäveltämä laulettu musiikki ei sekään pelkästään palaa taaksepäin vaan pikemmin ottaa menneistä äänikuvioista lähtökohdan mutta muuntaa ne täysin uudeksi. Mukana on myös Henrik VIII:n säveltämiksi oletettuja lauluja. Tekstitkin ovat kuninkaan käsistä, tosin niihin ei pysty esityksessä paneutumaan.

Tuloksena on välillä äänimattojen kakofoniaa, välillä melkeinpä renessanssihenkistä rock/pop/noise-oopperaa, joka hiljentyy kauniiksi ajanmukaiseksi Greensleeves-lauluksi.

Sopraano Anneliina Koskisen (Katariina Aragonialainen) ääni on musiikin kantava voima, joka muuntuu upeasti moneksi. Henrikin hahmossa laulavat Janne Merisaari ja Robert Storm , ja kaikki tanssijat laulavat myös. Sellisti Irma Sandrén ja Laakso itse osallistuvat myös näyttämön tapahtumiin.

Musiikki ympäröi niin katsojan kuin esitystilan, ja tekee itsensä melkeinpä käsin kosketeltavaksi. Istumispaikasta riippuen korvatulpat voivat tulla tarpeellisiksi, ja niitä jaetaankin ennen esitystä.

Vahvat
visiot

Katsojat istuvat eri puolilla näyttämötilaa. Käsiohjelmaan on tosin merkitty suositus liikkua esityksen aikana. Ensi-illassa ei kukaan tainnut suositusta noudattaa, mutta eivätpä valmiiksi asetetut tuolirivit liikkumiseen rohkaisekaan.

Poolametsin lavastuksessa korostuu muutos. Metalliset levyt muuntuvat keinuiksi ja sermeiksi tai peiliseiniksi, kattoon kohotettuina ne ovat kuin giljotiinin teriä. Väkivaltainen vire on konkreettisesti läsnä niiden kautta.

Vaikka alkuosa teoksesta tuntuu hämmentävältä ja kesyltäkin, niin loppua kohden äidytään todelliseen hurjuuteen. Vahvin, hitaasti voimistuva kohtaus syntyy Raiskinmäen hurjasta juoksusta, joka päättyy katosta roikkuvien säkkien aukaisuun.

Näitä säkkejä on aiemmin pitänyt symboleina väärinkäytetyistä vaimoista. Tässä kohtauksessa niistä valuukin mustaa soraa kuin maatuneitten multaa lattialle istuvien vaimojen päälle. Kohtaus saa aikaan kylmiä väreitä, kuten koko teoskin, lopulta.

 

KAISA KURIKKA/ TS

_________________________________________________________________________________________

Lue täältä Hannu Salmen blogiarvio Alvilda in Abo - oopperasta: http://hannusalmi.blogspot.fi/2011/08/alvilda-in-abo-turun-linnassa.html

Ote:

"Laulajat suoriutuivat viilenevässä illassa erinomaisesti, erityisesti Mari Palo väkivahvana Alvildana ja Riku Pelo humoristisena Alfona. Mieleenpainuvasti lauloi niin ikään Jussi Merikanto Deliona, ja Irenan (Anneliina Koskinen) ja Delion duetto oli illan kohokohtia. Ernandon roolissa Sören Lillkung sai panna parastaan joutuessaan laulamaan pää alaspäin. En olekaan ennen nähnyt moista - mutta tällaista voikin kokea vain turkulaisessa amatsonioopperassa!"

_________________________________________________________________________________________

Vanhaa, mutta vauhdikasta

Turun Sanomat 7.8 2011 02:33:27

”1600-luvullahan ooppera oli ennen kaikkea viihdettä.”

• Alvilda in Abo -oopperan ensi-ilta Turun linnassa 5.8. Sävellys Carlo Agostino Badia, libretto Giulio Cesare Corradi, librettotutkimus Luigi de Anna ja Totti Tuhkanen. Ohjaus ja dramaturgia Ville Sandqvist, koreografia Kirsi Saastamoinen, valosuunnittelu William Iles, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen. Rooleissa mm. Mari Palo, Riku Pelo, Kaisa Ranta ja Teppo Lampela. Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Anssi Mattila.

Tuntuuko 300 vuotta vanhan barokkioopperan esittäminen tylsältä ja pölyttyneeltä ajatukselta? Jos tuntuu, niin kannattaa käydä Turun linnassa tuulettamassa käsityksiään. Uusi Alvilda in Abo -produktio on nimittäin rento, vauhdikas ja häikäilemättömän hauska.

Carlo Agostino Badian juonittelua ja yllättäviä käänteitä vilisevä ooppera sai kantaesityksensä Innsbruckissa 1692, eikä siihen sen koommin ole kajottu. Turkulaisia kiinnostaa erityisesti tarinan miljöö. Tanskan kuningas Alfo nimittäin tuo vangitsemansa amatsonikuningatar Alvildan Turkuun, “metropoli della Finlandiaan”. Ja nyt, ensi kertaa, tarina tuodaan todelliselle tapahtumapaikalleen Turun linnaan.

Ooppera esitetään alkuperäiskielellään italiaksi, mutta tekijätiimi on nähnyt ilahduttavasti vaivaa juonen selvittämisessä supisuomalaisille katsojille. Roolihenkilöiden liepeillä pyörii jatkuvasti hilpeä narrijoukko, joka kommentoi selvällä suomen kielellä kaikkea näkemäänsä. Narrit Jenni jaOula Kitti , Maria Kananen , Jonna Aaltonen , Iiro Heikkilä jaJukka Tarvainen tuovat esitykseen vauhtia ja huumoria, joka pitää oopperataidetta vierastavatkin katsojat otteessaan.

Hitusen löytyy motkotettavaa: oopperan alkupuolella narrit meinaavat varastaa shown, varsinkin puhuessaan laulajien resitatiivien päälle. Solistirooleista löytyy niin hienoja näyttelijäkykyjä, että he pärjäisivät omillaan jopa vieraalla kielellä.

Itse amatsonikuningatar Alvildana äksyilee Mari Palo , jolla on karismaa sekä äänessä että esiintymisessä. Vahvan naisen rooli on varmasti ollut alkuperäiselle ensi-iltayleisölle kutkuttava, olihan vielä 1600-luvun alkupuolella naisilta pääsy kielletty oopperaan. Riku Pelon esittämä Alfo-kuningas luulee saavansa puolison ryöstämällä, mutta Alvilda tahtookin päättää itse kohtalostaan.

Seuraa hurja juonittelujen sarja, jossa Alfo lopulta pestaa Gilde-kaunottaren (Kaisa Ranta ) valemorsiamekseen. Linnantorniin vangittu Alvilda tulee niin mustasukkaiseksi, että vaatii päästä Gilden sijaan kuninkaan puolisoksi, juuri kuten Alfo on suunnitellut. Ei siis mikään feministin unelmatarina, mutta varsin viihdyttävää katsottavaa.

Lähes pääjuonta olennaisempia ovat salaisten rakastavaisten Gilden ja Olmiron kommellukset. Teppo Lampela osoittautuu Olmiron roolissaan suoranaiseksi mestarikoomikoksi. Tunteellinen typerys ei ymmärrä ovelista juonista mitään, vaan puhkuu kostonhimoa ja mustasukkaisuuden tuskaa.

Alvilda in Abon ohjauksessa silmiinpistävää on sen fyysisyys. Paitsi tanssijakoulutuksen saaneet narrit, myös laulajat on pantu liikkumaan. Oopperamaailmassa on jo totuttu hankalista asennoista, jopa makuulta laulamiseen, mutta onkos tätä ennen nähty: Sören Lillkungin esittämä Ernando laulaa taistelutahtoa huokuvan aarian, kun hänen vangitsijansa pyörittävät häntä käsiensä varassa ylösalaisin ja ympäri! Fyysisyyttä tuo myös tanssin ja liikkeen jatkuva läsnäolo.

Onneksi loppua kohden maltetaan myös hengähtää. Rakastuneet palvelijat Delio (Jussi Merikanto ) ja Irena (Anneliina Koskinen ) saavat kuherrella ilman narrien häirintää. Merikannon hieno basso oli illan miesäänistä nautittavinta kuultavaa, ja Koskisen sopraanossa oli barokkioopperaan sopivaa suloista koruttomuutta.

Barokin esittämiseen erikoistunut Teppo Lampela tunnetaan kontratenorina, mutta nyt oli ilo kuulla hänen laulavan myös baritoniäänellään. Sören Lillkung osoitti Gilde-tytärtään vartioivana Ernandona tarmoa niin esiintymisen kuin lauluäänen puolesta. Riku Pelo toi kuningas Alfon melko neutraaliin rooliin mukavaa koomista sävyä.

Naisäänistä Mari Palo sai kunnian laulaa linnan tornissa viruen pari oopperan hienointa aariaa. Säveltäjä Badian melodinen keksintä ei kalpene myöhempien aikojen mestareiden rinnalla, ja säestyksestäkin löytyy kontrapunktin taitoa. Anssi Mattilanjohtama Suomalainen barokkiorkesteri soitti sävykkäästi ja tyylitietoisesti.

Kotiseutumme sopraanotähden Kaisa Rannan valovoimainen ääni ja hehkuva esiintyminen on turkulaisen oopperaesityksen itseoikeutettu osa. Vahinko vain, että Gilden rooli ei ihan vastannut hänen korkeaa koloratuuriäänialaansa.

Barokkiajan oopperaperinteen elvyttäminen on aina kulttuuriteko, jolle on syytä antaa arvoa. Nyt se on toteutettu vielä harvinaisen komeasti, vaivaa ja ideoita säästämättä.

Puritaaneja varmasti harmittaa oopperan häpeilemätön muovaaminen katsojien viihdyttämiseen. Resitatiivijaksot on karsittu minimiin ja välillä jopa korvattu narrijoukon suomenkielisellä puhenäyttelyllä. Barokkikiihkoilijan väliaikakahvi menee väärään kurkkuun viimeistään, kun Teppo Lampela maalaa poskipäihin mustat rock-viirut ja bändi vaihtaa bluesiin.

Kaikki on kuitenkin barokin hengen mukaista, voisi sanoa. 1600-luvullahan ooppera oli ennen kaikkea viihdettä, jonka tarkoituksena oli hurmata katsojat kekseliäillä vitseillä ja hurjilla miekkailukohtauksilla. Tätä kaikkea Alvilda in Abo tarjoaa yltäkylläisesti.

LAURI MÄNTYSAARI